Rakkaan korun tarina...

Pohdin itsekseni jokin aika sitten, mikä itse tekemistäni koruista on minulle tärkein. Pohdin, pähkäilin ja hypistelin erilaisia helyjä, joita olen väsännyt. Olisiko se valkea vuorikristalleista ja lasista tehty pitkä kaulakääty? Muovihelmistä ja puuvillanarusta tehty arkikoru? Lasihelmistä pujoteltu vaalea rannekoru? Petrolinsinisistä helmistä tehty kolmirivinen rannekoru?

Ehei, jotain ihan muuta.

Rakkaimman korun ei tarvitse olla välttämättä mitenkään kovin erikoisen näköinen. Tärkeämpää minusta on se, että korulla on jokin tärkeä tarina ja että se muistuttaa jostakin.

Yksi rakkaimmista koruistani on hyvin yksinkertainen: aventuriinidonitsi pujotettuna ruskeaan nahkanauhaan. Nauhassa ei ole edes lukkoa, vaan se vain solmitaan kaulan ympärille.

Prameuden sijasta korulla on oma tarinansa. Se muistuttaa minua aina kahdesta seikkailijasta, jotka kokeilevat kaikkea uutta ja ihmeellistä ja tekevät unelmistaan totta, ainakin välillä. Lisäksi se kertoo tarinaa ystävyydestä ja muistuttaa tärkeästä ihmisestä.

Koru löytyy sekä minulta että parhaalta ystävältäni. Ne ovat meidän korumme.
"Aventuriini on yleisrauhoittava ja parantava kivi, joka antaa kantajalleen omanarvontunnetta ja uskoa itseensä."
Jo korussa oleva kivi - aventuriini - tuo sanana mieleen englannin kielen sanan adventure - seikkailu. Jotenkin se tuntuu kovin osuvalta valinnalta sekä nimensä että ominaisuuksiensa perusteella juuri tähän koruun. Samaten kiven vihreä väri puhuttelee sekä minua että ystävääni.

Varsinaisesti aventuriinin nimi tulee italiasta sanasta a ventura - sattumalta. Kivi muistuttaa lasilaatua, joka 1700-luvulla kehitettiin sattumalta. Tästä juontaa kiven nykykäytössäkin oleva nimi.

Eipä mennyt historiassakaan homma ihan poskelleen: oli yksi maailman ihanimmista sattumista, että törmäsin parhaaseen ystävääni, jonka kanssa voi jakaa elämän valoisat ja nurjat puolet - ja kyllä, myös samanlaiset korut.